The future policeman

As promised in my previous blog post (The best school I have ever been to), you now get to know someone from Young Living Academy. In this post you will meet Andres, who is on 7th grade. We did a part of this interview in English without a translator, and the rest with the help of Andres’ English teacher Javier. I am so proud of Andres, who can already speak some English at the age of 11! Read his interview and you will learn why…

Name: Andres Cedeno

Age: 11

Family: A brother (Luis, 8)

Favorite oil: Peppermint

Favorite sport: Baseball and soccer

Favorite subject: Science

***

Where do you live?

In Chongon city

How old were you when you started YLA?

7 years old

Did you go to school before YLA?

Yes, I went to the Chongon city school for a year

How was it different from YLA?

There was no food and they only taught math and Spanish there

What is your favorite thing about YLA?

The school, trees, grass

Do you think YLA has changed your life somehow?

Yes, here I have learnt English

What would you like to do after high school?

Go to university and then work

What is your dream job?

Policeman

What would you do with a million dollars?

I would buy things to poor people and give away books

Andres says hi to his sponsor Luna Navarro!

Young Living Academy is in the middle of nature

The healthy lunch the students get at the Academy might be the only meal of the day for some children

The lovely 7th grade with their beautiful teacher Adrianna and English teacher Javier

I am so happy I got to have a chat with Andres. I love his idea of what he would do with a million dollars, and I think it’s just amazing what things children point out from the world (like the best thing about Young Living Academy being the trees and the grass! How true is that!). I wish the best for Andres and his class mates, who are a bunch of enthusiastic, energetic and fun kids! I love them!

❤ Chau!

***

Suomeksi:

Kuten lupasin edellisessä blogipostauksessani (The best school I have ever been to), saatte nyt tutustua Young Living Academyn ihmisiin. Tässä postauksessa tapaatte Andresin, joka on seiskaluokkalainen. Teimme osan haastattelusta englanniksi ilman tulkkaajaa, ja osan englanninopettaja Javierin avulla. Olen niin ylpeä Andresista, joka jo 11-vuotiaana (Ecuadorilaisena!) osaa puhua jonkun verran englantia! Lue hänen haastattelunsa ja saat tietää miksi…

Nimi: Andres Cedeno

Ikä: 11

Perhe: Pikkuveli (Luis, 8)

Suosikkiöljy: Peppermint

Suosikkiurheilulaji: Pesäpallo ja jalkapallo

Suosikkiaine: Biologia

***

Missä asut?

Chongonin keskustassa

Kuinka vanha olit kun aloitit YLA:ssa?

7-vuotias

Olitko jossakin toisessa koulussa ennen sitä?

Kyllä, olin Chongonin keskuskoulussa vuoden

Miten se erosi YLA:sta?

Siellä ei tarjottu ruokaa ja siellä opetettiin vain matikkaa ja espanjaa 

Mikä on parasta YLA:ssa?

Koulu, puut ja ruoho

Onko YLA muuttanut elämääsi jotenkin?

Kyllä, olen oppinut englantia täällä

Mitä haluaisit tehdä lukion jälkeen?

Mennä yliopistoon ja sitten töihin

Mikä on unelma-ammattisi?

Poliisi

Mitä tekisit miljoonalla dollarilla?

Ostaisin juttuja köyhille ihmisille ja antaisin kirjoja

Olen iloinen, että sain mahdollisuuden jutella Anderin kanssa. Rakastan hänen ideaansa siitä, mitä hän tekisi miljoonalla dollarilla. On hauskaa kuulla, mitä asioita lapset huomaavat maailmassa (kuten se, että paras asia Young Living Academystä on ruoho). Toivotan onnea ja menestystä Andresille ja hänen luokkakavereilleen, jotka ovat ryhmä innokkaita, energisiä ja iloisia lapsia. Rakastan heitä!

❤ Chau!

The best school I have ever been to

I have a great pleasure to introduce you to the most amazing school I have seen in my life. And don’t think that I am just using big words. No, this really is the best school I ever been to. Simple as that. And the name of the school is of course Young Living Academy, the place where my beloved sweet little God daughter Nahomi gets her education at.

I have been here now for over a month and I am taken a back about all of it. I would love to have all of you, my dear readers, experiencing it here with me. And the best way for that right now is a blog post! In my future posts, I am hoping to introduce you to a couple of people from here, and perhaps go into more detail about why I am using such praising words about the academy.

This is the main building that was built in 2009 by D. Gary Young Foundation. Before that, there was a small building in the place, where sand was coming into the class rooms every time a truck drove by. The students were dropping out of school at a young age because of teen pregnancies or a lack of interest. Today, it is providing education to about 300 students and work for about 30 local people. It truly is making a difference in the life of the people in Chongon and Guayaquil!

Chongon, where almost all the students are from, is a small rural village on the country side of Guayaquil in Guayas, Ecuador. There is a small city center in Chongon, where there is a few little kiosks and a local farmer’s market where people sell meat, vegetables and fruits on the street. Young Living Academy is a little ways outside of that, surrounded by farms and forest. The students come from families that are living in poor conditions. The philosophy of Young Living Academy is to make education possible for everyone. That is why they will make extra arrangements for parents to work at the school if they are not able to pay the tuition of their children (there is a small tuition the families have to pay, and the rest comes from the sponsors*).

My favourite time here is when I get to be with the small ones! I love children, and these babies let me love them as much as I want. Every time they see me, they call “Miss Peppiina!” (Sounds like: “Mii Peppiiiiiinaaaaaaaa”), they run to me and make a huge group hug me being in the middle trying to stay on my feet. (Actually, yesterday I made the mistake of being on my knees when hugging one kid, and of course dozens of them came running and piled on the top of me. I had sticky little hands all over my face and body holding so tight onto me that for a while, I thought I was not going to make it. :D) They are so adorable and make the cutest drawings. They do not hesitate to show their unconditional love and they make me feel like they will be forever faithful to me. Haha, my dear little fans. I love them.

By the little children’s classrooms, there is a playground in a natural setting. Fruit trees and green leaves curl on the top of the area and give their protective shadows to the babies’ play. There are colourful swings and slides and fun spaces for having a relaxing time between the classes. In the playground, you can smell Ylang Ylang flowers in the air, and it is calm and peaceful (despite when it’s full of joyous children). Sometimes the staff and the students play ping pong together and everyone has a good time with each other.

I have been surprised by the quality of education here. The teachers are engaged and you can tell they love their job and give it their fullest. Each class has a teacher of their own, and there are a few subject teachers. In Ecuador, authorities are more respected than in Finland. The students like their teachers and behave well in the class rooms. I have not seen any bullying here. In fact, it feels to me like Young Living Academy is one big family – students, teachers, cleaners, everyone – even I feel included, having been here for just a few weeks.

What I really want to say, is that what I see touches my heart. In the middle of nowhere, in the jungle where it is supposed to be just poor, a seed of hope for future has been planted and it’s growing beautiful fruit. I am sitting here by my window, and I can see happy parents walking in the corridors (the sixth grade had something they call “reunion”, all of the parents came to their class today), outside I see colorful buildings of the children’s classrooms bathing in sunshine, kids playing soccer on the grass, content and bright noises in the yard.

The stories are so touching. One boy has been going to the academy for a few years, and his four siblings have been at home, because the unemployed parents didn’t have money for all of them to go to school. This year, all their five children are at school and the dad works in maintenance here. Those children (although bigger already) don’t know how to read or write yet, and now they finally have a chance to learn.

This truly is amazing. It is life changing for the local people here. It is not a cliché, it is as true as anything can be. When someone doesn’t know how to read, just stays at home with parents who don’t have work, hardly has some little food every day, now has a hope for future. These children who used to not get any education, are now taught science, math, English, computer, music, arts, literature, agriculture, sports and so on. I cannot say more than that I am grateful to the deepest bottom of my heart that I decided to come to Young Living Academy.

*Because Young Living Academy is founded by a non-profit organization, it is financed by donations. The students have sponsors who make it possible for them to go to school. For more information, click “Passion” in the menu bar of the blog.

***

Suomeksi:

Mulla on suuri ilo esitellä teille upein koulu, jonka olen nähnyt elämäni aikana. Ja tässä ei nyt ole kyse liioittelusta, vaan ihan oikeasti puhun parhaasta koulusta, jossa olen ikinä käynyt. Kuten saatatte ehkä arvatakin, koulun nimi on Young Living Academy. Koulu, jota mun rakas pieni kummityttö Nahomi käy.

Olen ollut täällä nyt yli kuukauden, ja olen vaikuttunut näkemästäni. Olisi ihanaa, jos kaikki te, rakkaat lukijani, olisitte täällä kokemassa sen mun kanssa. Ja paras tapa siihen tällä hetkellä on blogipostauksen kautta! Tulevissa postauksissa tulen ehkä esittelemään teille muutamia ihmisiä täältä, ja kirjoitan kenties jonkun yksityiskohtaisemman postauksen siitä, miksi käytän niin ylistäviä sanoja Young Living Academystä.

Tämä (ensimmäinen kuva) on koulun päärakennus, jonka D. Gary Young Foundation rakensi huhtikuussa 2009. Ennen sitä tässä oli pieni, ränsistynyt rakennus, johon pöllysi hiekkaa sisälle joka kerta kun rekka ajoi ohi. Monet oppilaat lopettivat koulun kesken teiniraskauksien tai kiinnostuksen puutteen takia. Nykyään tämä kaunis rakennus tarjoaa korkealaatuista koulutusta yli 300 oppilaalle ja työpaikan noin 30 paikalliselle. Tällä on suuri merkitys paikallisessa yhteiskunnassa.

Melkein kaikki oppilaat asuvat Chongonissa, joka on nuhjuinen kylä Guayaquilin maaseudulla Ecuadorissa. Chongonissa on pieni keskusta, jossa on muutamia kaltereiden takana olevia kioskeja. Kadulla on usein markkinat, ja kojuista roikkuu lihaa ja kanaa vartaissa, pöydät notkuvat hedelmistä ja vihanneksista ja lapset ja koirat leikkivät tien reunassa. Pääkadulta lähtee mutkainen, kuoppainen hiekkatie syvemmälle metsään, jossa on muutamia vinoja kivitaloja, ikkunoina vain reiät seinässä.

Young Living Academy on tämän tien varressa muutama kilometri kylältä, kaakaopeltojen ja trooppisten puiden ympäröimänä. Oppilaat asuvat niissä orvon näköisissä taloissa, joissa on maalattiat ja repaleiset, roikkuvat kangaspalat verhoina. Young Living Academyn periaate on, että kaikilla pitää olla mahdollisuus koulutukseen. Jos joillakin vanhemmilla on vaikeuksia maksaa lasten koulumaksuja, heille tarjotaan jotakin määräaikaista työtä koululta, jotta he voisivat säilyttää lapsensa koulupaikan. (Vanhemmat maksavat pienen lukukausimaksun, ja loput kustannukset rahoittavat lapsten sponsorit*).

Kaikista parhaat hetket täällä ovat pikkuisten kanssa. Rakastan lapsia, ja nämä pienet oppilaat antavat mun rakastaa heitä rajoitta. Aina kun pikkuiset näkevät mut, kuuluu ”Miss Peppiina!” (joka kuulostaa tältä: ”Miii Peppiiiiiinaaaaa”). Ja joka puolella on juoksevia hahmoja, jotka kasaantuvat yhdeksi isoksi halauspalloksi, jonka keskellä mä avuttomana seison ja yritän pysyä jaloillani. (Eilen tein sen virheen, että olin kyykyssä kun halasin yhtä lasta, ja yhtäkkiä löysin itseni jättimäisen lapsikasan alta, pieniä tahmaisia takertuneina ympäri vartaloani. Hetken luulin, etten selviä siitä hengissä. :D) Nämä lapset ovat oikeasti ihania ja tekee niin suloisia ja hauskoja piirustuksia. Parasta on, että täällä ei peitellä rakkautta, vaan näytetään se avoimesti ja kauniisti. Ihanat pikku fanini. Rakastan heitä.

Pikkulasten luokkien vieressä luonnon helmassa on välituntien leikkialue. Hedelmäpuut ja niiden vihreät lehdet kaartuvat pihan yläpuolelle luoden suojaisan, varjoisan leikkipaikan. Pensaiden siimeksessä on värikkäitä keinuja ja liukumäkiä ja hauskoja piilopaikkoja. Ilmassa voi aistia Ylang Ylang –kukkien tuoksun, ja kaikki on rauhallista ja tyyntä (paitsi silloin kuin kaikki lapset juoksevat ja leikkivät pihalla riemuissaan). Aina silloin tällöin oppilaat ja opettajat pelaavat pingistä yhdessä, ja kaikki hurraavat toisilleen.

Olen oikeastaan yllättynyt koulutuksen laadusta täällä. Opettajat ovat aidosti kiinnostuneita työstään, nauttivat siitä ja antavat sille täyden panoksensa. Jokaisella luokalla on oma opettaja, ja sen lisäksi muutama aineen opettaja. Olen huomannut, että Ecuadorissa auktoriteetteja kunnioitetaan enemmän kuin Suomessa. Oppilaat tykkäävät opettajistaan, ja käyttäytyvät hyvin tunneilla. En ole huomannut yhtään kiusaamista täällä. Itse asiassa, koko koulu kaikkine henkilökunnan jäsenineen (siivoajat, autokuskit ja keittiötyöntekijät mukaan lukien) ja oppilaineen tuntuu yhdeltä isolta, lämminhenkiseltä perheeltä. Jopa minä tunnen kuuluvani tähän perheeseen, vaikka olen vain muutaman viikon vieras.

Se mitä oikeastaan yritän tässä sanoa, on että tämä kaikki koskettaa mun sydäntä. Täällä keskellä-ei-mitään, viidakossa, jossa kaiken pitäisi olla köyhää, on itänyt tulevaisuuden toivon siemen ja kantanut kaunista hedelmää. Istun ikkunani äärellä, ja näen vanhempia kävelemässä käytävällä iloisen näköisinä (kuudennella luokalla oli tänään vanhempainpäivä luokassa oppilaiden ja opettajan kanssa), näen ulkona värikkäitä rakennuksia kylpemässä lämpöisessä auringonpaisteessa, lapsia pelaamassa jalkapalloa nurmikentällä, iloisia ja tyytyväisiä ääniä pihalla.

Näiden tarinat koskettavat. Yhden pojan, joka on käynyt tätä koulua muutaman vuoden ajan kaikki neljä sisarusta olivat ennen kotona työttömien vanhempiensa kanssa, koska perheellä ei ollut varaa laittaa muita lapsia kouluun. Tänä vuonna pojan isä on täällä töissä vahtimestarina, ja kaikki viisi lasta käyvät koulua. Hänen sisaruksensa (vaikka ovatkin jo yli 7-vuotiaita) eivät osaa lukea tai kirjoittaa. Nyt heillä on mahdollisuus oppia.

Tämä on ihmeellistä. Young Living Academy muuttaa paikallisten ihmisten elämää. Se ei ole mikään klisee, vaan niin totta kuin mikään voi olla. Jollakin, joka ei osaa lukea ja on viettänyt kotona päivät pitkät työttömien vanhempiensa kanssa, saanut juuri ja juuri vähän ruokaa joka päivä, on nyt tulevaisuuden toivo. Nämä lapset, jotka eivät ennen saaneet mitään koulutusta, oppivat nyt matematiikkaa, maantietoa, äidinkieltä, Englantia, ATK:ta, musiikkia, kuvaamataitoa, biologiaa, liikuntaa ja niin edelleen. En voi muuta sanoa kuin että olen sydämeni syvintä pohjaa myöten onnellinen ja kiitollinen siitä, että tulin Young Living Academyyn.

*Koska Young Living Academyn on perustanut voittoa tavoittelematon järjestö, sen kaikki toiminta rahoitetaan hyväntekeväisyydellä. Oppilailla on sponsorit, jotka mahdollistavat näiden köyhien perheiden lasten koulunkäynnin. Lisää tietoa saat klikkaamalla ”Passion” blogini menupalkissa.

The Cuban Way

All of us have had the experience when we have not gotten the right service when expected. In fact, I have noticed that good service is a rare gem nowadays. Everything is service; every worker is serving and representing his or her company in every situation. Unfortunately, not all people realize that. Not everyone naturally wants to help and cares for another human being enough to go out of their way. It is sad, and I don’t know if I am just dreaming for nothing when I wish that would be different.

Honestly, when I go to a store and the salesperson treats me bad, I see red. If you are working in customer service, couldn’t you at least smile, look in the eye, be kind, be interested and at least seem like you liked me and wanted to help? Is it really that hard? I do not believe it. Personally, I do not stand people who are not kind and friendly to other people. What right in the world do you think you have to treat someone bad or decide not to like them, and to show it? Let me tell you, no right what so ever.

I strive to be kind and loving and help people around me, and I expect the same from everyone else. (notice the word strive, I do acknowledge that I am no perfect) I know, I have already noticed, that not everyone is going to give that back. Still, I will never stop expecting that, since I think it is a human right to get treated right. I hope we would all remember that every time we interact with someone, another human being is going to absorb the attitude we have towards them and will feel it in their heart. “Treat others like you would like to be treated” is an old, and yet such a valuable piece of advice to all mankind.

I hope we would remember that in every moment, we represent our company or personal brand. Like the good example someone gave at Oma Yritys fair in Helsinki this spring: even the guy who is delivering the product to the customer and makes a rude move on the road, is selling the brand when the side of the van says the company’s name. Always, always, aim to be kind, friendly, loving, caring and compassionate. It is well worth it. It will make both your day, and the other person’s day – and the reputation of your company will remain good.

I got excellent service this weekend. On Friday, I was standing on the platform of the bus terminal in Guayaquil, waiting for the bus to Cuenca. I wasn’t sure which platform was the right one so I asked a young woman for advice. She was kind, and – luckily!!! (You really are lucky if you find a person who speaks English in Guayaquil) – she spoke English and told me I was on the right platform. When walking down the aisle of the bus, I was trying to figure out from my Spanish ticket what my seat number was. I saw that same girl again, and asked for help from her. She looked at my ticket and said to me in surprise: “It is this seat right next to me!”

I sat down by her and for the whole four hour bus ride, we talked. She told me her and her husband had just recently moved to Cuenca from Cuba and a month ago had started a pizza business in downtown (ah, just writing about it makes me crave their pizza so bad!). And when we got to the station in Cuenca, she was very kind to wait for me to see if my wi-fi connection worked, and when she saw it didn’t, she borrowed her phone for me to call my friend Andres that I was going to be taking taxi to his place soon.

An Ecuadorian guy selling food made from plantain on the bus

On Saturday, I found their restaurant with a help of a city map and one kind American shop keeper. I entered the rustic orange stone building and was greeted by a warm cheek kiss. They told me to have a seat, and patiently explained me all the topping options (their pizza place is really clever since you simply pay by size and always get four toppings of your choice, a drink of your choice and onions if you want). While Rafael (the husband) was preparing the pizza, Wendy (the girl) sat down by the wooden table and happily chatted with me.

In what felt like just a short while, Rafael brought me a hot, good smelling pizza full of delicious looking toppings. Chicken, olives, green and red peppers and tasty, sweet peaches. It was served on a shiny tray, and the silverware was sitting neatly in a beautiful basket in front of me. Both of them sat down with me, and smiled and asked questions about Finland. I spent two hours in that restaurant. We had such a good time and they told me all about Cuba and recommended me things to do in Cuenca, and gave me all the advice I ever asked.  They wrote down their phone numbers and email addresses and asked me to join them to go to a nice park on Sunday. When I left the restaurant, I felt like I had gotten two new friends.

That, my readers, is what I call service! It is a perfect real life example of what our teacher Marika was telling us to be the real value creation. It doesn’t start when the pizza arrives in front of me. No, it starts the first moment I meet the eyes of the salesperson, or the first time I see their logo or restaurant window. It doesn’t stop when I have paid the bill. No, it stops only after they have made sure my pizza was ok, after they have talked with me, smiled, kissed goodbye on the cheek, sent a kind message saying thank you for stopping by. And still, it doesn’t truly stop there either. Value creation never stops. It is an on-going process and it happens everywhere, all the time.

If you want to make someone’s day, give them more than what they expect, every  time. Smile more often, smile wider. Laugh more, hug more. Give honest complements, mean them. Listen, ask questions, be interested. Always ask yourself: what can I do for this person. Ask them! Think what you would like, and do that to them. Love, and care. Truly. And finally, serve the Cuban way.

“It is a pleasure to serve you” candies from Rafael and Wendy

I think this is my favorite pizza of all times

Wendy is planning on decorating the wall with Cuban pictures and lights

These two young entrepreneurs have pure golden hearts and it will bring them far in life

***

Suomeksi:

Kaikilla meillä on kokemuksia tilanteista, joissa olemme olleet pettyneitä palveluun. Hyvä palvelu näyttää olevan harvinainen aarre nykypäivänä. Jokainen työntekijä ammattiin katsomatta on palveluammatissa, mutta kaikki eivät ymmärrä sitä. Valitettavasti kaikilla ei luonnostaan ole halua auttaa ja välittää toisesta ihmisestä. Se on surullista, ja en ole varma toivonko turhaa, kun ajattelen, että kunpa tämä voisi olla toisin.

En nykyään halua enää ymmärtää sitä, miksi kaupassa ei aina saa hyvää palvelua. Jos joku työskentelee asiakaspalvelussa, eikö olisi vähintä mitä pyytää, että asiakas saisi tavata ihmisen, joka hymyilee, katsoo silmiin, on ystävällinen ja kiinnostunut? Onko se muka niin vaikeaa? En usko. En henkilökohtaisesti hyväksy sitä, ettei joku ole ystävällinen toiselle ihmiselle. Mikä oikeus jollakin henkilöllä muka on kohdella toista huonosti tai päättää ettei tykkää hänestä, ja vielä näyttää se? Totuus on: ei mitään oikeutta.

Pyrin aina olemaan ystävällinen ja rakastava ja auttamaan ihmisiä ympärilläni. (Huomatkaa sana pyrin. Valitettavasti en ole täydellinen.) Odotan sitä samaa myös muilta. Olen totta kai jo huomannut, että kaikki eivät sitä anna takaisin. Siitä huolimatta, en koskaan lakkaa odottamasta sitä. Ajattelen, että jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi hyvin. Toivon, että muistamme kaikki, että aina kun olemme vuorovaikutuksessa jonkun kanssa, toinen ihminen imee itseensä sen asenteen, joka meillä on heitä kohtaan ja tuntee sen sydämessään. ”Kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan” on vanha ja yhä niin arvokas neuvo.

Muistammehan, että edustamme yritystämme ja henkilökohtaista brändiämme jokaisena hetkenä? Oma Yritys –messuilla Helsingissä tänä keväänä kerrottiin hyvä esimerkki: jopa kuljetusfirman rekkakuski, joka vie tuotetta asiakkaalle ja käyttäytyy huonosti liikenteessä myy yritystään, kun rekan kyljessä lukee yrityksen nimi. Aina, aina ole ystävällinen, rakastava ja välittävä. Se kannattaa. Sekä sinä, että toinen ihminen saa hyvän mielen – ja yrityksesi maine pysyy kuosissa.

Sain erinomaista palvelua tänä viikonloppuna. Seisoin perjantai-iltana Guayaquilin bussiasemalla odottamassa bussia Cuencaan. En ollut varma, miltä laiturilta bussi lähtee, joten kysyin yhdeltä mun ikäisen näköiseltä tytöltä neuvoa. Sain ystävällisen vastauksen ja onnekseni tämä tyttö puhui englantia (täällä on onnekas jos löytää jonkun joka osaa edes vähän englantia) ja kertoi, että olin oikealla laiturilla. Kun kävelin bussin käytävää pitkin ja yritin selvittää espanjankielisestä lipusta paikkanumeroa, näin taas tämän tytön istumassa penkissä. Kysyin häneltä apua, ja tyttö vastasi yllättyneenä, että paikkani oli hänen vieressään. Istuin alas, ja puhuimme koko neljätuntisen matkan ajan. Wendy kertoi mulle, että oli juuri muuttanut miehensä kanssa Cuencaan Kuubasta ja aloittanut pizzeria yrityksen Cuencan keskustassa kuukausi sitten. (Jo pelkästään pizzasta kirjoittaminen saa mut himoitsemaan Wendyn ja Rafaelin pizzaa.) Ja kun saavuimme Cuencan bussiasemalle, Wendy lainasi mulle puhelinta, että voin soittaa kaverilleni Andresille, että otan kohta taksin hänen asunnolle.

Lauantaina löysin Ojedasin pizzerian kartan ja yhden ystävällisen Amerikkalaisen kaupanpitäjän avulla. Astuin sisään oranssiin kivitaloon ja sain tervetulotoivotukseksi lämpimän poskisuudelman. Mua pyydettiin istumaan alas, ja Wendy selitti mulle kärsivällisesti kaikki täytevaihtoehdot (niiden pizzeriassa on loistava idea, eli asiakas valitsee pizzan koon ja maksaa sen mukaan, ja päälle saa aina neljä valitsemaansa täytettä, sekä sipulia ja valitsemansa juoman). Kun Rafael (Wendyn mies) valmisti mun pizzaa, Wendy istui alas ja jutteli mun kanssa iloisesti.

Pienen hetken päästä Rafael kantoi keittiöstä höyryävän, taivaalliselta tuoksuvan pizzan. Sitä koristi vihreät ja punaiset paprikat, kana, oliivit ja kaiken kruunasi pehmeät, makeat persikat. Rafael laski hopeatarjottimen korkealle jakkaralle mun viereen, ja ojensi mulle valkoisen lautaisen. Kauniissa korissa mun edessä oli siististi niputettuna veitsi ja haarukka. Molemmat istuivat mun kanssa pöydän ääreen ja hymyilivät ja kyselivät kysymyksiä Suomesta. He kertoivat millaista elämä on Kuubassa, suosittelivat paikkoja missä käydä Cuencassa ja vastasivat kaikkiin kysymyksiin mitä ikinä kysyin. Lopuksi he kirjottivat puhelinnumeronsa ja sähköpostiosoitteensa paperille ja pyysivät mua puistoon sunnuntaina heidän kanssaan. Kun lähdin heidän ravintolasta, tunsin, että olin saanut kaksi uutta ystävää.

Ja tässä, rakkaat lukijat, on erinomainen esimerkki siitä, mitä on palvelu! Esimerkki siitä, mitä meiän ammattikorkeakoulun opettaja Marika kertoi olevan arvon luomista asiakkaalle. Se ei ala sinä hetkenä, kun pizza saapuu nenän alle. Ei, se alkaa sinä hetkenä kun mä ensimmäisen kerran näen ravintolan ja kohtaan myyjän silmät. Eikä se lopu sinä hetkenä, kun maksan laskun. Ei, se loppuu vasta kun he ovat jutelleet mulle, hymyilleet, antaneet poskisuudelman, lähettäneet ystävällisen viestin ja kiittäneet käynnistä. Ja silti, se ei lopu edes sen jälkeen. Arvon lisääminen ei ikinä lopu. Se on jatkuva prosessi ja tapahtuu kaikkialla, koko ajan.

Jos haluat saada jonkun hyvälle mielelle, anna heille enemmän kuin mitä he odottavat – joka kerta. Hymyile useammin, hymyile leveämmin. Naura enemmän, halaa enemmän. Anna rehellinen kehu, ja tarkoita sitä. Kuuntele, kysy kysymyksiä, ole kiinnostunut. Aina, kysy itseltäsi: mitä voin tehdä tämän ihmisen hyväksi. Kysy heiltä! Mieti, mitä haluaisit itsellesi tehtävän, ja tee se heille. Rakasta, välitä. Aidosti. Ja lopuksi, palvele kuin kuubalainen.

The start of the jungle adventure

“3.5.2015 Sunday night

Soon I will leave to Ecuador. On an adventure. On a lovely trip with MYSELF. I’m going to take with me wonderful novels, a notebook, a pen and a computer for working.”

Don’t ask me why it says Ecuaror

Last night packing

Last moment visiting

My dear friend Henriikka gave me a farewell gift, and it was all just like from a Nora Roberts novel

“There is always something beautiful around you. Just open your eyes and look.”

Emilia & Cody flying to Finland on the same day

“7.5.2015 a few hours from New York

Seriously. I feel so unreal. I am going to Ecuador! What!? Me? I am going to a weird new place to be with new people and… I will work there, with new challenges! WHAT!?!? Is this real?! 😀 Fun!

“7.5.2015 A few hours from New York

I love flying alone. I like how I only need to take care of myself and no one is stressing about me or for me. I just take it easy with 0% stress and enjoy the ride. There is something meditative to it.”

“same day, on the New York – Miami flight

Seriously I don’t know what it is or where it comes from but I. LOVE. AMERICA. With my every cell. The moment I touch the airspace of America, peace falls in my heart.”

at the Guayaquil airport

My new friends Patricio and Orlando putting sheets on my bed

What do you do for the first thing in a new country? Kick a door of course! (and text daddy)

See, I wanted to find a unique way to start my trip…

Ready for new adventures!

You know how little kids always get like a sticker or something when they go to dentists? Well…

The feeling of finally getting to my house in the evening and unpacking my suitcases

In the end, it was an awesome adventurous day and I wouldn’t change a moment of it

***

Päiväkirjaotteet suomeksi:

“3.5.2015 ilta sunnuntaina….

Kohta mä lähen Ecuadoriin. Seikkailuun. Ihanalle matkalle ITSENI kanssa. Sinne otan mukaan ihania romaaneja, vihon, kynän & tietokoneen töiden tekemiseen.”

“7.5.2015 muutaman tunnin päässä New Yorkista

Oikeesti. Tuli ihan epärealistinen olo. Mä oon menos Ecuadoriin! What!? Minä? Mä meen outoon uuteen paikkaan uusien ihmisten kaa ja… mä teen siel jotain töitä, uusien haasteiden parissa! WHAT!?!? Onko tää todellista?! 😀 Hauskaa!

“Must on parasta lentää yksin. Tykkään ku saa huolehtii vaa itest eikä kukaa stressaa musta tai mun puolesta.. Mä meen 0% stressillä ja nautin vaan. Siin on jotain meditatiivista :D”

“sama päivä, nyt New York – Miami lento

Oikeesti en tiiä mikä siinä on tai mistä se tulee mut mÄ. RAKASTAN. AMERIKKAA. Joka solullani. Sinä hetkenä ku saavun Amerikan ilmatilaan, mun sydämeen laskeutuu rauha.”

Why I am not on Facebook

We live on the internet. That’s just the fact about today’s world. We live partly in the real life and partly on the amazing web. Sadly, some of us live more of their day on their devices than in the reality. Social media has been strongly pressed in the past years, and even schools and businesses are teaching you to throw your life into the net. Perhaps the biggest pressure is on our teenagers, who feel like their value is measured by the number of likes, thumbs ups and “cutes”.

Clearly, by looking at the footer of my blog, you can see that I am challenging the status quo. Hallelujah, I don’t have facebook! Nor Instagram! Nor Twitter! Not to mention all the Asks and what not. And I am not old and decayed either. Let me tell you the reason why I chose a different kind of internet presence.

My little fans at the academy have overloaded me with stickers – where else do you put them?

Not too long ago, we had a DiGi Day at our university (Haaga-Helia UAS in Porvoo), a whole day dedicated to the digital world. During that day we learnt that if a business is not online, it doesn’t exist. We got plenty of great information about online marketing, websites, internet behavior and social media.

While enjoying learning from great speeches and workshops, one question kept going around in my head. How to maintain human balance and be present in the moment, when you are supposed to literally throw yourself as a whole into the internet? In fact, it is scientifically proven that when checking email and social media frequently, our brain capacity drops to a level of a nine year old.

How do I notice that in my life to be true? When I had Facebook and Instagram, I would scroll down those pages a good percentage of my time. I would work there. I would talk with friends there. I would follow people’s lives there. I would report my life there for others to follow. I would crop pictures, fix contrasts, check comments, count likes, sketch updates, make marketing plans. I belonged to numerous groups and chats on Facebook, and I would keep myself on track of those. I co-authored a business page. I followed my customers; I built relationships over the cables.

I still remember where I was walking back and forth when I made that call. I was on that grassy part of the steep hill of Finlandia University in Hancock, when I called my good friend Jukka Jumppanen and opened my heart to him. I told him that I felt like even though I was living my dream as being an exchange student in the US, I felt like I was not able to live it fully because a majority of my day was spent online. I felt like life was not life anymore, when half of my focus was always on what was going on on the net. I felt like with my personality, it was impossible to stretch my attention to dozens of sites and groups and chats and followings, plus my real life with homework, new friends, traveling, and offline work – not to mention free time.

I remember asking him: am I crazy if I delete all social media? Would I be able to maintain my business without social media? Would my customers understand if I deleted Facebook? That would be such a huge change, would I be able to do it? I mean, NO ONE deletes all their social media these days. Unless they are like old or weird. Well, as it appears, I chose to be weird over not listening to my heart.

Ps. I love Emma Watson

Boy, talk about the freedom after clicking the yes button to “Are you sure you want to permanently delete all your pictures and information?” Oh my goodness! The feeling of knowing that for the rest of my life, I can just enjoy each moment, and I don’t have to dig out my phone and think “what kind of an angle would look good on Instagram?” Talk about the lovely feeling of cultivating relationships in real life instead of relying on virtual messages. Has it destroyed my business? Heck no! Let me tell you all: your business or life is not dependent on you being on social media, whatsoever.

Now, I do not mean you should never go online or that you should not mention your business in the internet. No. I am just saying, there are a million ways under the stars to live your life, follow your friends, communicate with people, and market your business. There are also several ways to build a solid online presence. What I have chosen to do is to have a focused one. Instead of being scattered all over social media, I am now on a few sites that suit my nature best.

I am on LinkedIn, because I think it is a good place for a professional to have a reliable profile on the internet. Also, it is a place to network with other professionals. I am on Pinterest, which is a virtual dream board to me.

I have returned to Whatsapp after deleting it last fall because many of my friends don’t have free unlimited text messages and it is thus the handiest way to keep in touch with them. Also, since I am not on Facebook, this is really the only other sound option for communicating with colleagues and customers.In addition to these, the only other place I am on internet is this blog. For a long time, I have wanted to add a website or a blog to my “online portfolio” since I think that brings accountability (if a customer googles me, they can find a site where they can see I am a real person, I do write, breathe and smile). I also see this as a good place to share what I learn and what I see valuable enough to pass on.

I hope I will always be able to maintain a balance with my online and offline life. I hope blogging will always stay fun to me, and it will never take over my life. As my friend Kevin Haughton said in the pool at the youth hostel in Guayaquil last weekend: “Never lose track of who you are”. We should remember that what we do offline is way more important than what we do online. It is more valuable to tell someone face to face that you love them, than to send a heart over the internet. It is better to see the Chinese wall with your own eyes instead of pinning it to your travel board on Pinterest. It is still immensely  important to call your customers, and not only occasionally chat on Facebook.

My dear readers, if you are dreaming of leaving social media, I encourage to weigh down the priorities in your life. What is truly important to you? If you were told to only live for one more month, where would you spend your time? If Facebook is not on that list, then perhaps you could consider crossing it off of your agenda already now. Some things are not worth waiting till the dramatic news. Most people on their death bed tell that what they wish they had done more is to spend time with their loved ones, be in the nature and take more risks.

I think this is such an interesting topic for us today’s people. My parents’ generation has lived most of their life with no internet, my generation has lived childhood with no internet and the generation of today’s children have lived all their life on the internet.

The beloved childhood days of family afternoons with no smartphones even in our wildest imagination

How intriguing it is to see how all that effects on human development, behaviour and brain! How fascinating of a research problem is that for the scientists! I am a neuropsychologist at heart and that just gives me the thrills.

I would love to hear your thoughts on this. Have you ever thought of deleting your social media? How does such a thought make you feel? Do you think social media and smart phones have changed or will change people somehow? Let’s continue the conversation down below!

Well, ok, there is one pro to social media – you can go for virtual coffee at your friends’ over the ocean

***

Suomeksi:

Elämme internetissä. Se on fakta nykyajan maailmasta. Elämme osittain tosielämää, ja osittain rinnakkaiselämää verkossa. Surullista kyllä, osa meistä elää nykyään jopa suuremman osan ajastaan netissä kuin todellisuudessa. Sosiaalista mediaa on nostettu esiin voimakkaasti viime vuosina, ja jopa koulut ja yritykset opettavat ihmisiä heittäytymään verkkoon täysin siemauksin. Kenties suurimman paineen alla on teinit, jotka ehkä kokevat, että heidän arvonsa on riippuvainen tykkäysten, peukkujen ja ”kaunein”-kommenttien määrästä.

Jokainen voi huomata blogini alareunasta, että rikon tässä nyt selvästi jotain yleistä sääntöä. Mulla ei nimittäin ole Facebookia. Eikä Instagramia. Eikä Twitteriä. Puhumattakaan kaiken maailman Askeista sun muista. Eikä syynä ole se, että olisin vanhuuden käppänöissäni kapinallinen. Nyt saatte kuulla syyn, miksi olen tehnyt erilaisia valintoja internetin kanssa.

Tänä keväänä meillä oli DiGi-päivä koululla (Porvoon Haaga-Helia ammattikorkeakoulussa), joka oli siis kokonainen teemapäivä omistettu digitaaliselle maailmalle. Opimme, että jos yritys ei ole netissä, sitä ei ole olemassa. Saimme paljon tietoa nettimarkkinoinnista, kotisivuista, sosiaalisesta mediasta ja niin edelleen. Yksi kysymys kuitenkin pyöri mielessäni. Kuinka säilyttää inhimillinen tasapaino ja olla läsnä hetkessä, kun ihmiseltä odotetaan täyttä heittäytymistä netissä? On tutkittua, että jos ihminen tarkistaa sähköpostiaan ja sosiaalista mediaa useita kertoja työn ohessa, aivokapasiteetti laskee hetkellisesti yhdeksänvuotiaan tasolle.

Kuinka huomaan omassa elämässäni tämän olevan totta? Kun mulla oli Facebook ja Instagram, scrollasin noita sivuja hyvän osan ajastani. Tein töitä. Puhuin kavereiden kanssa. Seurasin ihmisten elämää. Raportoin omasta elämästäni, jotta muut voisivat seurata sitä. Rajasin kuvia, korjasin värikylläisyyksiä, luin kommentteja, laskin tykkäyksiä, luonnostelin tilapäivityksiä, tein markkinointisuunnitelmia. Kuuluin lukuisiin ryhmiin ja keskusteluihin, ja pidin itseni ajan tasalla. Olin kirjoittajana bisnessivulla. Seurasin asiakkaitani, rakensin ihmissuhteita kaapeleita pitkin.

Muistan yhä missä kohtaa kävelin edes takaisin kun soitin sen puhelun. Olin siinä ruohoisessa kohdassa Finlandia Universityn jyrkässä mäessä Hancockissa, kun soitin ystävälleni Jukka Jumppaselle ja avauduin. Kerroin, kuinka olen aina unelmoinut vaihto-oppilaana olemisesta ja nyt kun se vihdoin toteutuu, en voi elää sitä täysillä, kun suurin osa päivästäni kuluu netissä. Tunsin, ettei elämä ollut enää elämää, kun puolikeskittymistä oli aina siinä, mitä tapahtui ruudun takana. Tuntui, että minun persoonallisuudelleni oli mahdotonta venyttää huomiota kymmeniin sivuihin ja ryhmiin ja keskusteluihin ja seuraamisiin – saatikka sitten oikeaan elämään, johon kuuluu läksyt, uudet ystävät, matkustaminen, työ ja vieläpä vapaa-aika.

Muistan, kun kysyin Jukalta: olenko hullu jos poistan kaiken sosiaalisen median? Pystynkö jatkamaan yrittäjyyttä normaalisti ilman sitä? Ymmärtävätkö asiakkaat, jos poistan Facebookin? Se on niin iso muutos, että onko musta siihen? Tai siis, eihän KUKAAN nykyään mene ja poista sosiaalista mediaa. Ellei ne ole vanhoja tai outoja. Ja, näyttääpä siltä että valitsin ennemmin olla outo kuin olla kuuntelematta sydäntäni.

Mikään ei voi kuvailla sitä tunnetta, joka seurasi kun klikkasin kyllä kysymykseen ”Oletko varma että haluat poistaa kaikki kuvat ja tiedot pysyvästi?”. Mikä vapauden tunne! Se tunne, kun tietää, että koko loppu elämän voi nauttia jokaisesta hetkestä täysillä, eikä tarvitse kaivaa puhelinta esiin ja ajatella ”mistä kuvakulmasta tää näyttäis hyvältä Instagramissa?”. Ja se ihana tunne, kun saa hoitaa ihmissuhteita tosielämässä sen sijaan että nojautuisi virtuaaliviesteihin. Oliko se yrittäjyyden loppu? Kaukana siitä! Anna kun kerron: bisneksesi tai elämäsi tai mikään mukaan ei ole riippuvainen siitä, oletko sosiaalisessa mediassa.

Okei, en tietenkään tarkoita sitä, ettei kannattaisi olla netissä ollenkaan eikä mainita yritystään siellä. Ei, haluan vain ilmaista, että on olemassa miljoonia tapoja elää elämää, seurata kavereita, kommunikoida ihmisten kanssa ja markkinoida yritystä. On myös lukuisia tapoja rakentaa omaan elämään sopivaa, kantavaa sosiaalisen median lautasmallia. Itse valitsin keskittämisen. Sen sijaan että olisin hajaantunut ympäriinsä, olen nyt vain muutamalla sivustolla, jotka sopivat minulle parhaiten.

Olen LinkedInissä, koska uskon, että se on hyvä paikka ammattilaiselle luotettavan profiilin laittamiseksi internetiin. Se on myös hyvä paikka muiden ammattilaisten kanssa verkostoitumiseen. Olen Pinterestissä, koska se on unelmointiväline. ”Loppujen lopuksi, unelmointi on suunnittelemisen muoto”, kuten joku viisas joskus sanoi. Olen palannut Whatsappiin sen jälkeen, kun sen viime syksynä poistin. Palasin sinne sen takia, koska monella ystävälläni ei ole rajattomia ilmaisia tekstiviestejä, ja se on paras väline yhteydenpitoon. Se on myös ainut realistinen paikka kollegoiden ja asiakkaiden kanssa käytävään kommunikaatioon, nyt kun en ole Facebookissa. Näiden sivustojen lisäksi olen tietenkin täällä blogissa. Olen jo pitkään halunnut lisätä nettisivun tai blogin ”virtuaaliportfoliooni”, sillä uskon, että se tuo uskottavuutta (jos asiakas esimerkiksi googlaa nimeni, hän voi löytää sivuston josta näkee että olen oikea ihminen). Näen blogin myös hyvänä paikkana jakaa kaikkea oppimaani ja eteenpäin antamisen arvoista.

Toivon, että voin aina säilyttää tasapainon netti- ja reaalielämäni välillä. Toivon todella, että bloggaaminen säilyisi aina hauskana, eikä koskaan ottaisi yliotetta elämästäni. Kuten kaverini Kevin Haughton sanoi viime viikonloppuna nuorisohostellin uima-altaassa: ”Älä ikinä kadota sitä kuka oikeasti olet”. Pitäisi aina muistaa, että se mitä tekee reaalielämässä, on paljon tärkeämpää kuin se, mitä tekee nettimaailmassa. On tärkeämpää kertoa jollekin kasvotusten rakastavansa häntä, kuin lähettää sydän viestissä. On parempi nähdä Kiinan muuri omin silmin, kuin lisätä se matkustustauluun Pinterestissä. On mittaamattoman tärkeää soittaa asiakkaille, eikä vain lähettää viestiä netissä silloin tällöin.

Rakkaat lukijani, jos unelmoitte sosiaalisen median jättämisestä, rohkaisen teitä mittaamaan mielessänne, mikä teidän elämän todellinen tärkeysjärjestys on. Mikä on oikeasti oleellista? Jos sinulle kerrottaisiin, että sinulla olisi kuukausi elinaikaa jäljellä, missä viettäisit aikasi? Jos Facebook ei ole listalla, ehkä kannattaisi harkita sen yliviivaamista tehtävälistalta jo nyt. Jotkut asiat eivät ole sen arvoisia, että odotamme traagisiin uutisiin asti. Olen kuullut, että suurin osa ihmisistä toivoo kuolinpetillään, että he olisivat viettäneet enemmän aikaa rakkaimpiensa kanssa, olleet enemmän luonnossa ja ottaneet enemmän riskejä.

Tämä on mielestäni mielenkiintoinen aihe. Vanhempieni sukupolvi eli suurimman osan elämästään ilman internetiä, oma sukupolveni eli lapsuutensa ilman internetiä, ja tämän päivän lasten sukupolvi on elänyt koko elämänsä internetissä. Kuinka jännittävää on nähdä kaiken tämän vaikutukset ihmisen kehitykseen, käytökseen ja aivoihin. Kuinka kiehtova tutkimusongelma tämä on tutkijoille! Olen neuropsykologi sydämessä, ja tämä aihe kutkuttaa mieltäni suuresti.

Olisi mahtavaa kuulla sinun ajatuksia tästä. Oletko koskaan ajatellut sosiaalisen median poistamista? Mitä se ajatus saa sinut tuntemaan? Ajatteletko, että sosiaalinen media ja älypuhelimet muuttavat ihmisiä jotenkin? Jatketaan keskustelua tässä alla! Lupaan vastata jokaiseen kommenttiinne.