In the Heathlands of Infinite Stories

Dear readers,

a heartfelt welcome to El Blog de Peppiina. This blog was primarily started because of requests from my fans (just kidding, I mean my friends) who wanted to follow my journey in Ecuador this spring. I am currently doing an internship in Latin America and I am LOVING IT! I wish I could have all of you here with me, and that is why I gave in and decided to start sharing it.

Kaislalaiturilla

To my slight surprise, I have actually fallen deeply in love with blogging. I perhaps wouldn’t have thought I would ever say this but I feel like “it’s my thing”. As I am sitting here by my window, listening to Susie keep a gym class for the second graders, I stop to wonder why it is so. And where my thoughts lead me to, is that in blogging, you are primarily using two skills – writing and aesthetics. Arts, one could say. And those two things are something golden inside of me that has been silenced for years.

The careless days of coloring books and favorite cousins

The careless days of coloring books and favorite cousins

I was nine when my mom asked me whether I would like to start horseback riding or going to art school. My sister Saana was taking horseback riding lessons, so I thought I would pick arts (when I was 10, I started horseback riding, too, and Saana also started art school). I can recall walking to Korso every Monday and sitting by that long table in an old factory (where there is S-market now) and copying a green leaf on paper with ink down to the smallest detail. I remember making a miniature plaster sculpture of myself and my long tan winter coat was well off proportion. I fondly flash on wandering around Ankkapuisto and climbing up a sturdy willowtree to leave my clay animal in it’s new home.

I grew up in that room full of brushes, pencils, pallettes, paint, glitter and glue. I was stemmed in arts, rooted in the world of imagination. I was forever coated in colors, my mind furnished in creativity that rose from my soul. It marked me, and that stamp will never fade away. It can get shady in the corners of the growing adult inside of me, but it will always keep breathing the air of my breezy childhood days.

rose

Then… writing. It is hard to say which one is closer to my heart: writing or arts, but words are something that have always stayed by my side, in every turn and twist of life. At the age of eight, I was the girl who carried piles taller than her head from the library bus in the school yard, just to hand them all back read from cover to cover the following Tuesday, and to carry out a fresh pile of sci-fi, fantasy, dog and horse books.

For me, words live. They race and bounce on the pages of books, and come to life when I set a pen on the paper. The blood of my soul is my ink. Words feed my imagination, and let it flee in full spring across the ancient heathlands of the infinite stories. To me, all stories ring true. When I open a book, it draws me into a vivid world of smells, sounds, tastes and touches.

happiness book

Somewhere along the line of growing up, I have occasionally drifted further away from my true core. The path of my early adulthood has been meandering around who I really am, seeking for a way to get back to the origin. Without care, it might just be so that you lose something valuable that was given to you as a gift from birth. You have to treasure your gifts, nurture them, cherish them. And I have noticed, to my biggest delight, that blogging does that to me. It embraces the two dearest things to me – writing and arts – and makes me reconnect with who I really am.

DQ1ite

***

Suomeksi:

Rakkaat lukijat

Sydämellinen tervetulotoivotus Peppiinan blogiin. Tämä blogi sai alkunsa lukuisista pyynnöistä faneilta (lue = ihan kavereilta vaan :D), jotka halusivat seurata mun matkaa Ecuadorissa tänä keväänä. Teen täällä työharjoittelua ja rakastan olla täällä. Toivoisin, että te kaikki voisitte olla kokemassa tätä mun kanssa, ja sen vuoksi mä päätin alottaa kirjottamaan.

Lieväksi yllätyksekseni olen oikeestaan nauttinut bloggaamisesta paljon teeman valinnasta ensimmäisen postauksen tekemiseen. En olis välttämättä aiemmin uskonut, että joskus sanoisin näin, mutta tää tuntuu ihan ”mun jutulta”. Istuessani tässä työkaveri-Johnnyn vieressä toimistossa, mä pysähdyn miettimään, miksi tää tuntuu niin omalta. Mun ajatukset vie mut kahteen asiaan, jotka oikeestaan on jokaisen blogin kivijalka. Taide ja teksti. Ja nämä kaksi asiaa on jotain kultaista mulle, jotain joka on ollu uinumassa mun sisällä vuosia.

Olin yhdeksän, kun mun äiti kysyi multa haluisinko alottaa ratsastuksen vai taidekoulun. Mun sisko Saana oli alottanut ratsastustunnit, joten mä ajattelin, että valitsisin taidekoulun (kun olin kymmenen, alotin myös ratsastuksen, ja Saana taidekoulun). Muistan elävästi, miltä tuntui muotoilla savesta rumpua vanhassa tehtaassa, joka on nyt Korson S-market. Muistan, kuinka me pystytettiin maalaustelineitä käytävään ja annettiin siveltimen luoda sivuprofiilia samalla kun toisen käden sormi johti kulkua omilla kasvoilla. Muistan eskarikaveri-Ainon, joka oli samassa ryhmässä, ja muistan sen yhden riehakkaan tytön, joka tykkäsi Spice Girlsistä. Voin yhä mielessäni kävellä pikku-Peppiinan askelissa ankkapuistossa ja kiivetä vankkaan pajupuuhun, jonka oksanmutkasta tuli mun savieläimen uusi koti.

Kasvoin siinä huoneessa täynnä akryylimaaleja, vesivärejä, rautalankaa ja kipsimassaa. Kasvatin juuret taiteeseen, istutin itseni mielikuvituksen maailmaan. Sain ylleni värikirjon peiton, ja mieleni koristettiin luovuudella, joka nousi suoraan sielusta. Se maailma merkitsi mut, eikä se jälki koskaan katoa. Se voi ehkä häilyä orastavan aikuisuuden varjoisissa nurkissa, mutta se saa ikuisesti ravintonsa mun rakkaiden lapsuuspäivien muistoista.

Ja sitten… teksti. On vaikeaa sanoa kumpi on lähempänä mun sydäntä: taide vai teksti, mutta sanat on jotain, joka on aina pysyny mun vierellä läpi kaikkien elämän mutkien ja matkojen. Ne on kantanu itsensä jopa mun englanninkieliseen elämään, ja sama taika toistuu. Kun mä olin kahdeksan, mä olin se tyttö koulun pihamaalla, joka kantoi päätänsä korkeampaa pinoa kirjastoautosta. Ja joka tiistai, mä palasin kannesta kanteen luetun pinon kanssa, vaan kantaakseni ulos uuden kokoelman scifi-, fantasia- ja heppakirjoja.

Mulle sanat on eläviä. Ne kiiruhtaa ja vipeltää ajalta tuoksuvilta sivuilla, ja ne tulee eloon kun mä asetan kynän paperille. Mun muste on mun sieluni veri. Sanat pitää mun mielikuvituksen elossa, ne usuttaa sen täyteen laukkaan lukemattomien tarinoiden nummilla. Mulle joka tarina on tosi. Kun mä aukaisen kirjan, se vetää mut syövereihinsä ja vie maailmaan, joka on täysi tuoksuista, tunteista, äänistä ja kuvista.

Jossain vaiheessa nuoruutta, oon ajautunu ajoittain yhä kauemmaksi mun todellisesta sisimmästä. Aikuisuuden polku on kaarrellut mun itseni ympärillä, etsien pääsyä takaisin alkulähteille. Ilman huolellisuutta saattaa vahingossa kadottaa matkalla jotain, jonka on jo syntymästä saakka saanut lahjaksi. Lahjoja täytyy kohdella hellyydellä, rakastaa ja ruokkia. Ja mun suunnaton ilon aiheeni on, että bloggaaminen on mulle juuri sitä. Se syleilee niitä kahta kalleinta asiaa – taidetta ja tekstiä – ja yhdistää mut takaisin mun sisäiseen lapseeni.

Advertisements